"Mutta kun se on Nutun pojanpoika..."
Yllättävän paljon sitä antaakin anteeksi hevoselta, kun sen isänisänä on oma kantahevonen vuosikausien takaa. Niilo on meikäläisiä parhaimmillaan, ja pahimmillaan. Orille on siunaantunut jästipäinen luonteenlaatu ja aika usein olen ollut lähellä vaihtaa hevosen kahvipakettiin.
Haluan kuitenkin jatkaa Niilon kautta tuttua linjaa ja toivon, että erinomaisilla tammavalinnoilla on mahdollista saattaa maailmaan oikeinkin selväpäisiä jälkeläisiä. Eikä Niilokaan mikään huono hevonen ole: sillä on kaunis liikekieli ja se tulee erinomaisesti toimeen muiden hevosten kanssa sukupuoleen katsomatta. Oriksi sitä on siis välillä vaikea kuvitella. Mutta sillä on omat periaatteensa arjen kiemuroiden suhteen ja osaa kyllä napista vastaan simppeleidenkin asioiden parissa.
"Napautin oria ryntäille kohteliaasti ja pyysin peruuttamaan. Ei tulosta, ei edes korvan letkautusta suuntaan tai toiseen."
Niilo on ärsyttävän järkkymätön. Se on hoitaessa rauhallinen, eikä sinänsä aiheuta kokoaikaista säätämistä ja häslinkiä, mutta kun oria pitäisi pyytää väistämään, siirtymään, avaamaan suu tai kulkemaan perässä johonkin, ei se välillä ole kuulevinaankaan. Eikä tässä hommassa ole mitään logiikkaa: tänään ori voi toimia suorastaan ajatuksella, mutta huomenna se saattaa jurnuttaa karsinan perällä ilman aikomustakaan siirtyä minnekään. Voimalla ei tätäkään hevosta voiteta, vaan kyse on neuvottelemisesta. Niilolle täytyy osoittaa harva se päivä, ettei hevosella ole tällä tavalla sanavaltaa. Sen palauttelu maanpinnalle on työlästä, mutta Niilosta saa sujuvan hoitohepan heti, kun se antaa periksi. Niilon mielestä jotkut asiat on niin tylsiä, että ne voitaisiin oikeastaan jättää tekemättä. On sanomattakin selvää, että kilpahevosena Niilo on hieman vaikea. Ei se koskaan ilkeä ole, mutta sen lastaamisessa ja muussa siirtelyssä menee välillä ikä ja terveys. Niilo kun kokeilee yleensä ihan vain periaatteesta, missä rajat menee. Pahuksen sisupussi.
