Vuonohevosten syysmaasto 09.09.2018

"Maantien hurina vaihtui pikkuhiljaa tuulen huojuttamien puiden huminaksi, kun etenemimme pitkässä letkassa pystytukkiemme selässä yhä vain pidemmälle luonnon rauhaan. Hiekkatie narskui kavioiden alla ja satula nirskui hevosen liikkeiden tahdissa. Nyt sai hengittää ja olla hiljaa. Olla vaan ja nauttia."



   


Lämpimästi tervetuloa Lykkeligin järjestämälle maastoretkelle sunnuntaina 09.09.2018. Retki on avoin kaikille vuonohevosenomistajille vuonohevosineen. Lenkki suoritetaan täyttämällä lomake, jossa on vapaata kirjoitusluovuutta ruokkivia tekstitehtäviä. Jokainen osallistuja saa retkestä muistona tekstikoosteen, jotka järjestäjä kokoaa vastauksista. Tekstin pituus riippuu pitkälti omasta kirjoitusinnostasi.

Retkelle ei sinänsä ole maksimiosallistujamäärää. Mukaan pääset täyttämällä retkilomakkeen viimeistään 08.09.2018, eli erillistä ilmoittautumista ei tarvitse tehdä. Koostetekstit julkaistaan tällä sivulla retken jälkeen 10.09.2018.

>> Siirry retkilomakkeeseen
Muista lukaista ohje läpi ajatuksella.

Retkellä mukana:

  • Retken järjestäjä Uppe ratsunaan Klaara
  • Vanessa & Ubbe
  • Elma Kangasmäki & Nipsu
  • Veera R. & Signe
  • Hapero & Nella
  • Amy & Ginger
  • Essi & Ville
  • Sidney & Vega
  • Ireth & Svavar
  • Sorel & Skjalf
  • Jassu & Rob
  • Mila & Dusty
  • Liia & Lilja
  • Jenny Mylläri & Jesper
  • Melina & Urho
  • Sanna Jokinen & Torsti
  • Emilia Narrinen & Elvis


  • Retkitarinat

    Vanessa & Ubbe (227 sanaa)
    Päätimme ilmoittautua Lykkeligin järjestämälle vuonohevosten maastoretkelle, koska maastoilu tekee hyvää ja rauhoittaa mieltä, sekä se on mitä mainion irtiotto arjesta. Pääsääntöisesti painotumme valjakkoajoon Ubben kanssa, joten tämä on vaihtelua myös. Matkaan lähdettiin mäen päältä tallin pihasta sumuisessa ja kosteassa syyssäässä. Ubbe oli hyvin innokas ja tarpoi ripeästi eteenpäin rohkein mielin. Kuuma oli ollut koko kesä niin syksy antoi hieman virtaa niin Ubelle kuin minulekkin raikkaalla tuulahduksellaan. Fiilis oli kaikinpuolin hyvä ja odottimme jo innoissamme laukkapätkiä. Kun olimme kävelleet jonkin aikaa, letkan etummaisena ratsastava Uppe katsahti taaksepäin huikaten jotain raviin siirtymisestä. Ensimmäisten raviaskelien aikana ratsuni pärskähteli innokkaasti. Syksyn ruska alkoi olla parhaimmassa loistossaan. Puiden lehtiä oli pudonnut kauniisti polulle, jossa ratsastimme. Ja syksy antoi metsälle värikkään sävyn. Vesipisaroita tippui puiden jäljelle jääneiltä lehdiltä aamuisen sateen jäljiltä. Vihdoin tuli laukan aika. Edessä siinsi hyvin loiva mäki tasaisella hiekkapohjalla. Nostaessani laukkaa hevoseni innostui vähän liikaakin ja sitä sai pidätellä ettei se etuilisi muita. Laukan jälkeen käveltiin taas rennosti. Yht äkkiä puistikosta ilmestyi irtokoira. Se säikähti vastaantulevia ratsukoita ja juoksi takaisin metsikköön. Niin myös säikähdimme mekin, mutta onneksi tilanne ei aiheuttanut kenellekkään vaaraa. Ennen tallille palaamista ratsastimme vielä hiukan ravia pehmeähköllä mökkitiellä. Hevoseni yllätti minut täysin, sillä se laiskistui jo vähän loppumatkasta ja ohjia annettuani roikotti se kaulaansa rennosti ja antoi edessäolevien määrätä suosiolla tahdin. Tallin pihassa hevosen selästä laskeuduttuani olin tyytyväinen reissuun ja mahani muistutteli melkein samantien, että olisi ruoka-aika.

    Elma Kangasmäki & Nipsu (402 sanaa)
    Päätimme ilmoittautua Lykkeligin järjestämälle vuonohevosten maastoretkelle, koska emme ole poistuneet kotitallin pihasta tai lähimetsistä herra ties kuinka pitkään aikaan. Samalla pääsin esittelemään Nipsua pitkästä aikaa kasvattajalleen, tosin en nyt tiedä onko tässä ruunassa mitään erityistä muiden silmissä. Matkaan lähdettiin mäen päältä tallin pihasta sumuisessa ja kosteassa syyssäässä. Olin ylipukeutunut villapaitoihin ja tuulta ja vettä pitäviin takkeihin, mutta mielummin hikosin kuin jäädyin retken aikana. Nipsu käveli hienosti letkan keskellä ja oli tavanomainen itsensä eli tyyni ja tasainen. Sen kanssa ei paljon tarvinut uudessakaan paikassa jännittää, mikä kyllä lisäsi retken rentouttavaa vaikutusta entisestään. Kun olimme kävelleet jonkin aikaa, letkan etummaisena ratsastava Uppe katsahti taaksepäin huikaten jotain raviin siirtymisestä. Ensimmäisten raviaskelien aikana ratsuni meinasi jäädä pikkuisen jälkeen muista, vaikka Nipsulla oli muihin nähden kokoa ja jalanpituutta mielestäni keskivertoa enemmän. Jotenkin se vain tuntui himmailevan ja tuumailevan, minkä takia jouduin vähän patistelemaan sitä, ettei me ihan jääty joukon tukkeeksi keskelle tietä. Syksyn ruska alkoi olla parhaimmassa loistossaan. Oranssi villapaitani ja keltainen huivini kilpailivat lehtipuiden väriloiston kanssa. Sänkipellot houkuttelivat minua laukkaamaan, vaikken tiennyt tullaanko me käymään pelloilla vai pysytäänkö metsän siimeksessä. Vihdoin tuli laukan aika. Edessä siinsi hyvin loiva mäki tasaisella hiekkapohjalla. Nostaessani laukkaa hevoseni ei toiminut kuten aiemmin ravipätkää aloitellessa, vaan sinkosi eteenpäin sellaisella voimalla, että olin jäädä pois kyydistä. Nipsu tohotti eteenpäin kaverin hännässä ja toivoin kokoajan hammasta purren, ettei edellämme oleva hevonen inhoaisi Nipsun huomaavaista elettä. Hienosti me päästiin mäen päälle asti kaverin pyllyssä kiinni. Laukan jälkeen käveltiin taas rennosti. Yht äkkiä puistikosta ilmestyi irtokoira. Se käyttäytyi hieman epäjohdonmukaisesti, sillä ensin se tuli häntä heiluen hevosletkaa kohti ja rähähtikin sitten parille hevoselle saaden ne harppaamaan sivuaskelia. Nipsu olisi halunnut moikata koiraa, mutta koiraa jännitti. Pohdimme retkeläisten kanssa pitäisikö koira ottaa kiinni ja laittaa Facebookkiin viestiä alueen ryhmään, mutta päätimme vain jatkaa matkaa. Maaston vetäjä osasi kertoa, että näitä liikkuu aina välillä täällä ja yleensä ne löytää itse takaisin kotiin. Ennen tallille palaamista ratsastimme vielä hiukan ravia pehmeähköllä mökkitiellä. Hevoseni yllätti minut täysin, sillä Nipsu vastusteli raviin siirtymistä ja heitti pari protestipukkia ennen kuin nöyrtyi ja jatkoi ravaamista reippaamista. En tiedä mikä sille iski, ehkä vain väsymys, mutta omituisesti se ravikäskyn otti vastaan. Toisaalta päivä oli ollut Nipsulle hieman arjesta poikkeava, joten ehkäpä herra vain toivoi jo pääsevänsä ihan vaan kotiin nokosille. Tallin pihassa hevosen selästä laskeuduttuani tuntui hetken siltä, ettei jalat kanna. Eli oli lenkki ehkä hevosen lisäksi myös minulle rankka. Pakkasin Nipsun ensin traileriin lepäämään ja rupattelin sitten vielä hetken retken vetäjän kanssa ja kiitin suuresti järjestämisestä.

    Veera R. & Signe (272 sanaa)
    Päätimme ilmoittautua Lykkeligin järjestämälle vuonohevosten maastoretkelle, koska ajatuskin pystyharjaletkasta oli mielestäni huvittava ja Signe kaipasi ehdottomasti hieman piristystä elämäänsä. Matkaan lähdettiin mäen päältä tallin pihasta sumuisessa ja kosteassa syyssäässä. Vuonopullat taapersivat tasaisen tappavaan tahtiin tyytyväisenä ja ratsastajat ihmettelivät, että tullaanko ratsuihin saamaan lainkaan vauhtia retken aikana. Itse olin enemmänkin huolissani, että saanko pidäteltyä tammaani sitten, kun se vauhtiin pääsee.. Kun olimme kävelleet jonkin aikaa, letkan etummaisena ratsastava Uppe katsahti taaksepäin huikaten jotain raviin siirtymisestä. Ensimmäisten raviaskelien aikana ratsuni kompuroi omiin jalkoihinsa ja säikähti, kun takana olevan hevosen turpa kopsahti sen takalistoon. Signe tuntui vetävän tästä herneen nenäänsä ja ravasikin tämän pätkän korvat luimussa. Syksyn ruska alkoi olla parhaimmassa loistossaan. Lehtipuiden lehdet olivat alkaneet vaihtamaan väriään ruskeaan ja oranssiin ja metsässä kävellessämme bongasin sieniä yllättävän paljon. Olin hieman kateellinen näin hyvistä sienipaikoista, sillä meillä päin ei ollut näkynyt juuri ollenkaan.. Vihdoin tuli laukan aika. Edessä siinsi hyvin loiva mäki tasaisella hiekkapohjalla. Nostaessani laukkaa hevoseni suorastaan ponkaisi matkaan ja nyt vuorostaan jyräsi edessä olevan. Joudun melko topakasti tammaani pidättelemään, että pysyisimme omalla paikallamme jonossa ilman ohitteluita. Laukan jälkeen käveltiin taas rennosti. Yhtäkkiä puistikosta ilmestyi irtokoira. Se juoksi haukkuen kohti hevosia, mutta pysähtyi noin 10 metrin päähän ratsukoista. Koira kierteli ja kaarteli haukkuen ja pian jostain kuului terävä vihellys. Koira hiljeni tykkänään ja katosi yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin. Ennen tallille palaamista ratsastimme vielä hiukan ravia pehmeähköllä mökkitiellä. Hevoseni yllätti minut täysin, sillä nyt se ravasi ohjat pitkänä, turpa maata hipoen rennosti pärskien. Se ei tuntunut enää samanlaiselta ruutitynnyriltä kuin lähtiessämme. Tallin pihassa hevosen selästä laskeuduttuani huokaisin helpotuksesta. Olin erittäin tyytyväinen, kun tamma oli osannut käyttäytyä vieraassa porukassa näin hienosti, eikä oltu edes tutuilla reiteillä!

    Hapero & Nella (269 sanaa)
    Päätimme ilmoittautua Lykkeligin järjestämälle vuonohevosten maastoretkelle, koska vuonohevoset jäävät aina suokkien varjoon - ja jos niille järjestetään jotain spesiaalia, niin totta kai siihen pitää osallistua! Kaiken lisäksi Nella on kuin kotonaan maastossa, joten se oli täydellinen valinta Hengenvaaran kolmesta pystytukasta. Matkaan lähdettiin mäen päältä tallin pihasta sumuisessa ja kosteassa syyssäässä. Nella oli vähän kenkulla tuulella ja sen sijaan että olisin ehtinyt keskittyä maisemiin tai muihin ratsukoihin, keskityin lähinnä pitämään Nellan riittävän kaukana muista tammoista, rauhoittumaan vähän. Kun olimme kävelleet jonkin aikaa, letkan etummaisena ratsastava Uppe katsahti taaksepäin huikaten jotain raviin siirtymisestä. Ensimmäisten raviaskelien aikana ratsuni oli onneksi jo rentoutunut, kun olimme löytäneet sopvian paikan kahden herrasmiehen välissä ja poistuneet tallipihasta metsän rauhaan. Kovaahan Nella meni, mutta siihen olin jo tottunut. Syksyn ruska alkoi olla parhaimmassa loistossaan. Tällaisina hetkinä rakastin Suomen syksyä. Ympärillä oli jo erilaista, syksy tuntui joka vuosi tulevan vähän yllättäen: kesän lirkuttelevat pikkulinnut olivat hiljentyneet, ruska tuli ja meni nopeammin kuin ehti ajatella asiaa ja kylmä viima pakotti pukeutumaan kerroksiin. En silti valittanut, syksy on parasta aikaa. Vihdoin tuli laukan aika. Edessä siinsi hyvin loiva mäki tasaisella hiekkapohjalla. Nostaessani laukkaa hevoseni malttoi täysin yllättäen mielensä ja siirtyi reippaaseen laukkaan rennosti ja rauhassa. Laukan jälkeen käveltiin taas rennosti. Yht äkkiä puistikosta ilmestyi irtokoira. Se pyöri hevosten jaloissa ja aiheutti sekasortoa, ja katosi sitten ihan yhtä yllättäen sinne mistä oli tullutkin. Hämmentävää. Ennen tallille palaamista ratsastimme vielä hiukan ravia pehmeähköllä mökkitiellä. Hevoseni yllätti minut täysin, sillä se pystyi edelleen kulkemaan porukassa sen enempää kiihdyttelemättä, ohittelematta tai kiukuttelematta. Aika ennen kuulumatonta Nellan kaltaiselle kilpailuhenkiselle egoistille. Tallin pihassa hevosen selästä laskeuduttuani en olisi voinut olla tammaan tyytyväisempi, vaikka alku oli vaikuttanut vaikealta.

    Amy & Ginger (255 sanaa)
    Päätimme ilmoittautua Lykkeligin järjestämälle vuonohevosten maastoretkelle, koska Gingerin kanssa on hauskaa käydä retkillä ja maastotapahtumissa. Matkaan lähdettiin mäen päältä tallin pihasta sumuisessa ja kosteassa syyssäässä. Pientä ruskaa oli jo havaittavissa osassa puita, oranssia ja keltaista vehreyden seassa. Gingerillä oli harmi kyllä paha päivä tänään, mutta eiköhän retki saisi senkin pian paremmalle tuulelle. Itse ainakin olin hyvillä mielin sekä varustautunut kaiken varalta sadetakkiin. Kun olimme kävelleet jonkin aikaa, letkan etummaisena ratsastava Uppe katsahti taaksepäin huikaten jotain raviin siirtymisestä. Ensimmäisten raviaskelien aikana ratsuni kieltäytyi liikkumasta yhteen lujempaa ja luimisti, joten jouduin kannustamaan sitä useita kertoja takana olijoiden jo ähkiessä ehkä vähän tympääntyneenä ja etummaisen hevosen kuroessa välimatkaa. Lopulta Ginger otti tahmeaan raviin, joka oli kamalan pomppuista. Syksyn ruska alkoi olla parhaimmassa loistossaan. Kauempana oranssius ja keltaisuus vain lisääntyi ja hengitin syvään nautiskellen vähän sumukosteasta ilmasta. Vihdoin tuli laukan aika. Edessä siinsi hyvin loiva mäki tasaisella hiekkapohjalla. Nostaessani laukkaa hevoseni huiskaisi häntäänsä, mutta nosti kyllä laukan ja tarrasi jopa vähän kuolaimeen provosoivasti. Aikaisempi tahmeus oli muuttunut jukuripäiseksi ideaksi, että purraan edessä olijaa takamukseen. Laukan jälkeen käveltiin taas rennosti. Yht äkkiä puistikosta ilmestyi irtokoira. Se haukahti pari kertaa ja kiersi ratsukot pää alhaalla, nappisilmät tarkkaillen. Joku ratsastajista heilautti raippaansa ja huusi: "Hus!" ja koira jolkotti pois. Ginger ei onneksi ottanut pahemmin yllätyksestä turpiinsa. Ennen tallille palaamista ratsastimme vielä hiukan ravia pehmeähköllä mökkitiellä. Hevoseni yllätti minut täysin, sillä se nosti laukan helposti ja olikin korvat höröllä, äkkiä kuin toinen hevonen paljon paremmalla tuulella. Tallin pihassa hevosen selästä laskeuduttuani rapsutin Gingeriä otsaharjan alta. Se makusteli kuolaimia ja vaikutti unohtaneen alkuretken äksyilyn.

    Essi & Ville (331 sanaa)
    Päätimme ilmoittautua Lykkeligin järjestämälle vuonohevosten maastoretkelle, koska minulla oli muutenkin kyseisenä päivänä tallipäivä vuokrahevoseni Villen kanssa. Matkaan lähdettiin mäen päältä tallin pihasta sumuisessa ja kosteassa syyssäässä. Oli ihanaa lähteä kunnon porukalla maastoon, sillä aika usein tulee oltua tallilla ihan itsekseen ja se on lopulta melko tylsää. Varsinkin maastoon on kiva lähteä kavereiden kanssa. Kun olimme kävelleet jonkin aikaa, letkan etummaisena ratsastava Uppe katsahti taaksepäin huikaten jotain raviin siirtymisestä. Ensimmäisten raviaskelien aikana ratsuni ampaisi eteenpäin aikamoisella draivilla ja pelkäsin toimiiko tällä jarrut tänään ollenkaan. Hyvin me silti letkan keskellä pysyttiin. Syksyn ruska alkoi olla parhaimmassa loistossaan. Kostea havuneulasten peittämä maa tuoksui selkään asti. Kaikissa vuodenajoissa on omat hyvät puolensa ja syksyssä se on ehdottomasti rauhoittavan melankolinen tunnelma, jonka luonto järjestää kaiken kansan näyttämölle. Vihdoin tuli laukan aika. Edessä siinsi hyvin loiva mäki tasaisella hiekkapohjalla. Nostaessani laukkaa hevoseni ampaisi jälleen hurjaa kyytiä eteenpäin. Meidän edellä oleva vuonohevonen oli paljon Villeä pienempi ja vauhtikin sen mukainen, joten minulla oli täysi työ pidellä Villeä joten kuten omalla paikallaan jonossa. Mikä lie hevoseen mennyt, kun se oli tänään tavallista virkeämpänä koko reissun ajan. Laukan jälkeen käveltiin taas rennosti. Yht äkkiä puistikosta ilmestyi irtokoira. Luulin sitä aluksi ketuksi tai joksikin eksoottiseksi villikoiraeläimeksi, mutta onneksi en sanonut sitä ääneen. Koira möykkäsi hetken letkan rinnalla saaden hevoset närkästymään ja katosi sitten taas pusikkoon. Ennen tallille palaamista ratsastimme vielä hiukan ravia pehmeähköllä mökkitiellä. Hevoseni yllätti minut täysin, sillä nyt se hölkkäsi jo rennommin. Ehkäpä Ville huomasi, ettei tule pääsemään hitaamman kaverinsa takaa yhtään mihinkään ja sulautui joukon rytmiin. Tai sitten herra vain väsähti, onhan sillä kuitenkin ollut viime aikoina aika lunkkeja päiviä ja retki isossa laumassa oli omanlaisensa kokemus. Tallin pihassa hevosen selästä laskeuduttuani minua huvitti kentällä ja tallin pihassa seisovat vuonohevoset. Meitä oli niin paljon! Ja loppujen lopuksi vuonikset olivat niin samanlaisia keskenään, vaikka osa olikin honkkeleita, osa pulleita, osa tappijalkoja ja osa Villen kaltaisia hongankolistajia. Vein Villen vielä talliin harjattavaksi ennen kotiin lähtöä. Kotimatkalla linja-autossa latasin pari maastokuvaa Instagramiin hashtageilla #lykkelig #vuonismaasto2018 #pystytukkamiitti ja hymyilin väsyneenä kivalle päivälle.

    Sidney & Vega (446 sanaa)
    Päätimme ilmoittautua Lykkeligin järjestämälle vuonohevosten maastoretkelle, koska tällaista ei satu joka päivä eteen ja tallin hevoset ovat päässeet lihomaan aivan liikaa loman aikana. Tämä on niin hyvää liikuntaa, kuin ikimuistoinen maastoretki pystyharjojen selässä myös. Aina on mahtavaa osallistua retkille isomman porukan kanssa. Matkaan lähdettiin mäen päältä tallin pihasta sumuisessa ja kosteassa syyssäässä. Ilma oli hieman kolea, mutta hevonen alla oli niin mukava lämpöpatteri, ettei kylmyyttä edes ehtinyt ajatella. Maisemat olivat kauniit ja seura oli hauskaa. Jutun aihettakin siinä kerkesi tulla, kun löntysteltiin tietä pitkin laiskojen ja pulleiden ponien selässä. Siitä tuli jotenkin mystinen tunnelma, kun kuului vain kavion kopsetta sumun keskellä. Kun olimme kävelleet jonkin aikaa, letkan etummaisena ratsastava Uppe katsahti taaksepäin huikaten jotain raviin siirtymisestä. Ensimmäisten raviaskelien aikana ratsuni löntysti eteenpäin laiskasti ja siirtyi sitten takaisin käyntiin. Tätä ne laidunlomat tuottaa tuntiponeille, kun pääsevät ahmimaan ruohoa ja köllöttelemään auringossa. Harmiksi olin unohtanut raipan tallille mukaan, joten raviin pääseminen kesti Vegalla oman aikansa. Onneksi muiden ponien askelten reipastuminen antoi tammalle jonkin sortin energiapaukun ja sekin lähti laiskaan raviin. Syksyn ruska alkoi olla parhaimmassa loistossaan. Retken edetessä sumu alkoi hitaasti väistyä tieltä ja jopa aurinko pilkisti pilvien takaa muutamaan otteeseen. Olin odottanut sään jatkuvan koleana ja syksyisenä, mutta näin ei käynyt. Aurinko lämmitti hieman, mutta ei liikaa ja lempeä tuulenvire piti hien pois pelistä. Kyllä siinä kelpasi hevosen selässä istua tuollaisessa säässä, eivätkä maisematkaan pettäneet odotuksia. Puut olivat juuri siirtymässä kauniiseen ruskaan, mutta ruoho oli silti vehreää, eikä sadetta uhkaavia pilviä näkynyt mailla halmein. Vihdoin tuli laukan aika. Edessä siinsi hyvin loiva mäki tasaisella hiekkapohjalla. Nostaessani laukkaa hevoseni pani hieman vastaan, eikä olisi jaksanut reipastella, mutta edessä kulkevien ratsukoiden laukannosto pakotti Vegankin kiristämään tahtia. Kyllä se moottori viimeinkin lähti lämpiämään ja päästiin mukaan meininkiin. Laukan jälkeen käveltiin taas rennosti. Yht äkkiä puistikosta ilmestyi irtokoira. Se pelästytti äkkinäisellä ilmestymisellään puolet hevosista, joista osa otti komean sivuloikan. Yksi taisi pystyynkin nousta, mutta Vega ei ollut moksiskaan. Se vain luimisti korviaan äkkinäiselle välikohtaukselle ja pysähtyi odottaakseen tilanteen rauhoittumista. Hetken kuluttua hevoset saatiin rauhoittumaan ja siihen mennessä koirakin oli kadonnut takaisin pusikkoon. Taisi olla naapurin karannut vahti. Ennen tallille palaamista ratsastimme vielä hiukan ravia pehmeähköllä mökkitiellä. Hevoseni yllätti minut täysin, sillä se totteli reipaasti apuja ja ravasi nätisti jonossa muiden hevosten mukana ilman vastaan hankoilua. Tahti oli reipas ja ilmapiiri hyväntuulinen ja pian tallipiha tulikin vastaan. Kaikki ratsukot hidastivat takaisin käyntiin ja loppumatka pihaan juteltiin retkestä ja hevosista, sekä muista aiheista. Tallin pihassa hevosen selästä laskeuduttuani olo oli kevyt, hevonen hikinen ja takamus puutunut. Siitä oli hetki kun olin noin pitkään satulassa istunut yhtäjaksoisesti. Retki oli kuitenkin mukava ja jätti hyvän mielen varmasti jokaiselle ratsastajalle ja ratsulle. Kun hevoset saatiin purettua varusteista, kaikki suuntasivat sisälle juomaan kahvit ja rupattelemaan hieman lisää.

    Ireth & Svavar (367 sanaa)
    Päätimme ilmoittautui Lykkeligin järjestämälle vuonohevosten maastoretkelle, koska yhteismaastot ovat aina hauskoja. Edellisestä onkin ehtinyt vierähtää jo tovi, joten oli aikakin lähteä sosiaalistumaan - niin minun kuin ratsunikin. Matkaan lähdettiin mäen päältä tallin pihasta sumuisessa ja kosteassa syyssäässä. Pyörittelin hartioitani ja verryttelin käsiäni Svavarin kävellessä reippaasti jonon mukana. Välillä sain vähän toppuutella ruunaa, ettei se olisi mennyt liian lähelle edessä olevaa hevosta. Eihän ruuna mitään pahaa tarkoita, mutta loputon uteliaisuus joskus ärsyttää muita hevosia. Nautin kovasti ympäröivistä maisemista ja yllättävän leppoisasta ilmasta, vaikka elettiin jo syyskuuta. Rapsuttelin Svavaria harjan juuresta ja mietin, miksi käyn niin harvoin yhteismaastoissa. Iloinen puheensorina nimittäin täytti ilman ja välillä itsekin osallistuin jutteluun. Kun olimme kävelleet jonkin aikaa, letkan etummaisena ratsastava Uppe katsahti taaksepäin huikaten jotain raviin siirtymisestä. Ensimmäisten raviaskelien aikana ratsuni hieman sekosi askeleissaan ja kompuroi muutaman askeleen verran, kunnes se sai korjattua tasapainonsa. Tämän jälkeen jatkoimme ravia reippaasti, keventelin Svavarin hieman ponimaisessa askelluksessa ja annoin sen venyttää kaulaansa. Syksyn ruska alkoi olla parhaimmassa loistossaan. Osa puista oli jo tiputtanut suurimman osan lehdistään, mutta osassa ne loistivat kirkkaan oransseina, punaisina, keltaisina ja kaikkina muina syksyn väreinä. Maisema näytti samaan aikaan karulta ja hyvin kauniilta, lähes maalaukselliselta. Vihdoin tuli laukan aika. Edessä siinsi hyvin loiva mäki tasaisella hiekkapohjalla. Nostaessani laukkaa hevoseni viskoi hieman päätään ja vaikutti hitusen kärsimättömältä. Annoin se pidentää askeltaan noustessani kevyeen istuntaan, mutta pidin huolen, ettei ratsuni päässyt laskemaan päätään - sillä on nimittäin tapana aina joskus laukatessa innostua pukittelemaan. Kaikki sujui kuitenkin hyvin, vaikka sainkin välillä pidätellä Svavaria, ettemme olisi osuneet edellä menevään ratsukkoon. Laukan jälkeen käveltiin taas rennosti. Yht äkkiä puistikosta ilmestyi irtokoira. Se juoksenteli letkan ympärillä ja haukkui häntä viuhtoen jokaiseen suuntaan. Se vaikutti kuitenkin ystävälliseltä, eivätkä hevoset reagoineet siihen liian pahasti. Oma ratsuni olisi itseasiassa mennyt tutustumaan koiraan oikein mielellään, mutta onneksi koiranomistaja ilmaantui myös paikalle ja sai koiransa kiinni. Ennen tallille palaamista ratsastimme vielä hiukan ravia pehmeähköllä mökkitiellä. Hevoseni yllätti minut täysin, sillä se ei edes yrittänyt syödä tielle kurottavia kuusenoksia. Taputin ruunaa kaulalle ja kehuin sen käytöstä. Svavar nauttikin kehuistani paljon ja sen askel topakoitui kovasti, ruunan ravatessa ryhdikkäänä muiden mukana. Tallin pihassa hevosen selästä laskeuduttuani kiittelin kovasti Uppea ja muuta porukkaa onnistuneesta retkestä. Sekä minä että ratsuni nautimme seurasta, maisemista ja mukavasta reitistä Suomen kauniissa luonnossa.

    Sorel & Skjalf (474 sanaa)
    Päätimme ilmoittautua Lykkeligin järjestämälle vuonohevosten maastoretkelle, koska olimme Skjalfin kanssa viettänyt kesän pääasiassa kilpailuissa ja nyt olisi mitä parhain hetki ottaa rennosti. Nauttia loppukesästä, viilenevistä syysilloista kun ei ole ötökätkään kiusaamassa! Skjalf on tehnyt hurjan urakan ja minun hetktinen elämä kaipaa pysähtymistä ja mikä sen parempaa, kun viettää se muiden pystyharjojen seurassa. Matkaan lähdettiin mäen päältä tallin pihasta sumuisessa ja kosteassa syyssäässä. Skjalf oli ennen satulaan nousemista pörissyt perinteiseen tyyliin ja vaatinut itselleen muiden hevosten huomiota. Olimme jonossa kärkipäässä ja se oli Skjalfin mieleen. Ilma oli kolea mutta tyynen rauhallinen. Vuonohevosia oli iso porukka lähtenyt retkelle ja tunnelma oli todella iloinen ja rento. Skjalf asteli reippaasti korvat tötteröllä ja ylimääräinen hölmöily oli nyt jäänyt taakse. Hevonen alkoi hiljalleen rentoutumaan, kun matkaa oli kuljettu ensimmäinen vartti. Kun olimme kävelleet jonkin aikaa, letkan etummaisena ratsastava Uppe katsahti taaksepäin huikaten jotain raviin siirtymisestä. Ensimmäisten raviaskelien aikana ratsuni päätti ottaa vielä kovemman vaihteen silmään ja minä jouduin tekemään reilut pidätteet, ettei hevoseni kirmaa johtohevosen ohitse. Alkuun näytti, ettei touhusta tule yhtään mitään mutta lopulta Skjalf myöntyi, että minä määrään tanssitahdin. Loppu sujuikin jo paljon paremmin! Syksyn ruska alkoi olla parhaimmassa loistossaan. Puista oli lehtiä alkanut varisemaan, mieleeni juolahtaa näissä tilanteissa aina sanonta; "winter is comin". Kuten mieheni on tapana sanoa. Rakastan ruska-aikaa, se on kaunista mutta samalla myös surullista, koska kaikki ympäriltä kuolee ja kuihtuu pois - kylmä talvi on tulossa. Itse olen enemmänkin kesäihmisiä, mutta uskon että hevoset ovat vain onnellisia, että paarmat ja muut ötökät häviää hiljalleen niitä syömästä. Vihdoin tuli laukan aika. Edessä siinsi hyvin loiva mäki tasaisella hiekkapohjalla. Nostaessani laukkaa hevoseni otti tilanteen huomattavasti rauhallisemmin kuin raviin noston. Skjalf nosti nätisti laukan ja pysyi hyvin rytmissä ja kuulolla. Olin todella iloinen, koska oletin, että Skjalf järjestää meille vielä kunnon laukkakilpailut. Skjalf kuitenkin tyytyi rooliinsa johtajahevosen takana. Laukan jälkeen käveltiin taas rennosti. Yht äkkiä puistikosta ilmestyi irtokoira. Se katseli meitä muutaman metrin päästä ja meidän porukka pysähtyi. Koira ei näyttänyt vihaiselta, eikä se lähtenyt lähestymään hevosia. Jätimme koiran siihen katselemaan ja me jatkoimme käynnissä matkaa. Kieltämättä jäi mietityttämään, missähän koiran omistaja oli. Pantaakaan ei ollut, mutta lähellä oli muutamia mökkejä, joista todennäköisesti koira on lähtenyt omille seikkailuilleen. Toivottavasti söpöläinen osaa kotiin takaisin! Ennen tallille palaamista ratsastimme vielä hiukan ravia pehmeähköllä mökkitiellä. Hevoseni yllätti minut täysin, sillä se ei temppuillut lainkaan! Skjalf nosti ravin rauhallisesti ja annoin sen ravata kohtalaisen löysillä ohjilla. Hevonen oli täysin rento ja voin vannoa, että se nautti retkestä uudessa ympäristössä. Pohjat olivat tällä reissulla todella hyvässä kunnossa ja olihan tämä kivaa vaihtelua meille. Tallin pihassa hevosen selästä laskeuduttuani taputin Skjalfin kaulaa ja kiitin sitä mukavasta reissuta. Olin yllättynyt, kuinka hienosti ori malttoi, eikä se tehnyt mitään kummallisia tempauksia. Joukossa olevat tammatkin saivat Skjalfilta rauhan, eikä se kiinnittänyt niihin matkalla mitenkään huomiota. Se on ehkä vähän outoa Skjalfilta, mutta ehkä uusi ympäristö kiinnosti enemmän tällä kertaa. Todella kiva ja hyvin onnistunut reissu, kaikinpuolin!

    Jassu & Rob (456 sanaa)
    Päätimme ilmoittautua Lykkeligin järjestämälle vuonoheosten maastoretkelle, koska kaipasin vaihtelua tavalliseen treenaamiseen kentällä. Olen harrastanut ratsastusta jo 6 vuotta, joten tavallinen kehän kiertäminen ratsastuskoulun tunneilla alkaa pikku hiljaa tympimään. Luotimaan Ratsutilan omistaja (Roy) vihjasi minulle maastoretkestä joka oli suunnattu vuonohevosille. Minua ei tarvinnut kahdesti käskeä ilmoittautumaan mukaan, tämä oli juuri sitä mitä kaipasin! Sain Roylta lainaratsuksi Luotimaan tuntiponin, Robin. Rob on jo paremman iän saavuttanut pulleahko vuonoherra, mutta me molemmat nautimme suunnattomasti maastoilusta, joten tämä on niin meidän juttumme! Matkaan lähdettiin mäen päältä tallin pihasta sumuisessa ja kosteassa syyssäässä. Rob käveli suhteellisen laiskana aika loppupäässä jonoa, joten minulla ei ollut niinkään hätää. Pidin orilla pitkää ohjaa ihan huoletta, sillä se tuskin edes huomaisi mikäli pusikosta ampaisisi lentoon parvi fasaaneja, ja vaikka se huomaisikin ei sitä kiinnostaisi. Nypläsin käsissäni paria jouhta, jotka törröttivät ponin pystyyn leikatusta harjasta, se kaipaisi hieman siistintää. Ulkona oli sumuinen ilma, joten näkyvyys oli paikoittain erittäin huono, toisinaan en edes erottanut jonon ensimmäisiä hevosia. Mikäli en olisi kuullut äänekästä naurua jonon etupäästä, en olisi edes muistanut heidän olevan siellä. Kun olimme kävelleet jonkin aikaa, letkan etummaisena ratsastava Uppe katsahti taaksepäin huikaten jotain raviin siirtymisestä. Ensimmäisten raviaskelien aikana ratsuni kompasteli omiin jalkoihinsa. Rob oli vaipunut niin syvälle omaan horrokseensa, että se suorastaan hätkähti takaisin tähän maailmaan, kun käytin pohjetta poniin. Ravasimme pitkän pätkän, eikä siinä voinut olla hymyilemättä. Kavioiden kopse ja ihana luonto, mitä muuta voisi elämältä vaatia? Syksyn ruska alkoi olla parhaimmassa loistossaan. Puut punersivat, ja osa oli tiputtanut jo lehtiään polulle jota pitkin taivalsi lauma vuonohevosia. Tien varrella oli kivikkoa ja ryteikköä. Harmaa sää jatkoi harmaantumistaan, mutta se ei oikeastaan haitannut. Vihdoin tuli laukan aika. Edessä siinsi hyvin loiva mäki tasaisella hiekkapohjalla. Nostaessani laukkaa hevoseni otti muutaman reippaan askeleen, joten jouduimme hyvin lähelle edellä kulkevaa ratsukkoa. Parilla vahvalla pidätteellä Rob oli saatu takaisin kontorriin, mutta siitä huolimatta pappaponi laukkasi vahvaa laukkaa häntä pystyssä ja korvat hörössä. Teki sillekin hyvää saada välillä vaihtelua ratsastuskoulun elämään. Laukan jälkeen käveltiin taas rennosti. Yht äkkiä puistikosta ilmestyi irtokoira. Se jäi hämmentyneenä tuijottamaan hevoslaumaa, joka oli pysäköinyt näemmä koiran reviirille. Polvenkorkuinen pörrökasa haukahti vaitonaisesti muutaman kerran saaden parit ponit säikähtäneen näköisiksi, mutta juuri silloin joku huusi kauempaa koiraa nimeltä ja se katosi pusikkoon yhtä nopeasti kuin se oli sieltä ilmestynyt. Ennen tallille palaamista ratsastimme vielä hiukan ravia pehmeähköllä mökkitiellä. Hevoseni yllätti minut täysin, sillä Rob ravasi reipasta ja korkeaa ravia. Patalaiska pullea poni oli tänään yllättänyt minut muutamaan kertaan innokkaalla liikkeellä. Tallin pihassa hevosen selästä laskeuduttuani taputin sen hikistä kaulaa ja vaihdoin pari sanaa kanssa ratsastajien kanssa. Talutin Robia hetken, jolloin kuskina ollut äitini toi autosta kuivatusloimen, joka heitettiin Robin selkään. Kävelytimme ja kylmäsimme ponin, jonka jälkeen se pääsi loimi päällä traileriin syömään. Kiitin vielä maastoretken vetäjää ja maksoin osallistumiseni. En tosiaankaan katunut yhtään, että olin lähtenyt mukaan!

    Mila & Dusty (331 sanaa)
    Päätimme ilmoittautua Lykkeligin järjestämälle vuonohevosten maastoretkelle, koska se oli hyvä keino tutustua hieman paremmin Dustyyn. Tamma vastikään meille muuttanut, joten kokemukset neidin kanssa rajottui vain tallipihaan ja lähimaastoihin. Oli hyvä nähdä, miten se käyttäytyisi myös vieraammassa ympäristössä. Matkaan lähdettiin mäen päältä tallin pihasta sumuisessa ja kosteassa syyssäässä. Ratsukot suuntasivat rauhalliseen tahtiin sumuisessa säässä. Tunnelma oli rauhallinen ja juttua tuntui riittävän ratsastajilla, vaikka aikalailla tuntematonta porukka oli toisilleen. Itseäni hieman veti matalaksi fakta siitä, että kesä oikeasti oli ohi ja syksy sekä inhokkini talvi teki tuloaan. Kun olimme kävelleet jonkin aikaa, letkan etummaisena ratsastava Uppe katsahti taaksepäin huikaten jotain raviin siirtymisestä. Ensimmäisten raviaskelien aikana ratsuni hieman nakkeli takapuoltaan, mutta onneksi olin jo tottunut tamman persauksen nousemiseen, joten olin osannut varautua siihen. Syksyn ruska alkoi olla parhaimmassa loistossaan. Luonto loisti punaisen, oranssin ja ruskean eri sävyissä. Tuulen vire nakkeli kellastuneita lehtiä polulle. Vihreänä rehottava ruohikkokin oli jo kellastunut, jokunen tuppo siellä täällä yritti vielä pitää pintansa, mutta ei menisi aikaakaan, kun nekin jo nuupahtaisi. Vihdoin tuli laukan aika. Edessä siinsi hyvin loiva mäki tasaisella hiekkapohjalla. Nostaessani laukkaa hevoseni totteli laukka-apuja mukisematta. Kaviot jytisivät maata vasten tasaiseen tahtiin ja itse lähinnä nautin matkasta. Luotin Dustyyn sen verran jo, että tiesin sen laukkaavan maltillisesti eteenpäin eikä lähtisi rynnimään edellä menevien ohi. Laukan jälkeen käveltiin taas rennosti. Yht äkkiä puistikosta ilmestyi irtokoira. Se juoksi hevosten luo räksyttäen, mutta Upen karjaistua ei-niin-ystävällisesti painumaan kuuseen, koira lähti juoksemaan tulosuuntaansa. Dusty hieman säpsähti paikalle sännännyttä räkyttävää koiraa, mutta onneksi tamma oli tottunut koiriin, joten hirveää draamakohtausta se ei saanut. Ennen tallille palaamista ratsastimme vielä hiukan ravia pehmeähköllä mökkitiellä. Hevoseni yllätti minut täysin, sillä normaalisti tottelevainen tamma päättikin (ellei alun pukitteluja lasketa), että nyt laukattaisiin taas eikä köpötellä ravia. Onneksi sain tamman rauhoitettua parin laukka-askeleen jälkeen ja kuvainnollisesti häntä koipien välissä palasimme paikallemme ravaamaan. Tallin pihassa hevosen selästä laskeuduttuani taputin Dustya kaulalle kiitokseksi ja taisinpa sujauttaa taskuni pohjalta sille yhden heppanaminkin. Luonnollisesti kiitin myös Uppea sekä muita ratsastajia. Oli kiva päästä tuulettumaan muuallekin kuin oman tallin lähimetsikköön. Ehdottomasti tulisimme uudestaankin!

    Liia & Lilja (308 sanaa)
    Päätimme ilmoittautua Lykkeligin järjestämälle vuonohevosten maastoretkelle, koska Lilja se on vaan lomaillut koko kesän! Maastoretki olisi mukavaa ja hiukan arjesta poikkeavaa puuhaa meille molemmille. Matkaan lähdettiin mäen päältä tallin pihasta sumuisessa ja kosteassa syyssäässä. Lilja oli lievästi ilmaistuna innoissaan uusista maisemista ja uusista tuttavuuksista. Tamma viskoi päätään niin että otsatukka vaan pöllähteli ja koetti väkisin kipittää yhtä lujaa kuin edellämenevät ratsukot. Lilja on melko hidas kävelijä, joten vaati kyllä melkoista ponnistusta siltä pysyä muiden vanavedessä. Tunnelma oli ihanan raukea ja rauhallinen, utuiset niityt aukenivat molemmilta puoliltamme ja ilmassa oli kirpeä syksyn odotus. Kun olimme kävelleet jonkin aikaa, letkan etummaisena ratsastava Uppe katsahti taaksepäin huikaten jotain raviin siirtymisestä. Ensimmäisten raviaskelien aikana ratsuni liiteli pitkin tietä kuin mikäkin vanha ravihevonen. Liljalla oli kyllä vauhti kaviossa tänään, joten hiukan sain jopa pidätellä tammaa, ettei pörrättäisi aivan edellisen takapuolessa kiinni. Syksyn ruska alkoi olla parhaimmassa loistossaan. Puut näyttivät värikkäiltä tilkkutäkeiltä joiden sisään teki mieli kääriytyä. Kostea tihkusade sai metsän tuoksumaan huumaavalta niin ihmisten kuin hevostenkin mielestä ja Liljaa sai olla tasaisin väliajoin nyppimässä pois meheviltä ruohomättäiltä. Vihdoin tuli laukan aika. Edessä siinsi hyvin loiva mäki tasaisella hiekkapohjalla. Nostaessani laukkaa hevoseni oli haljeta riemusta! Vihdoin viikinkiponi näytti päässeensä tekemään sitä, mita se oli niin kovasti koko reissun odotellutkin. Liljalla on ihana pyöreä ja tasainen laukka, jossa istuskellessa ei paljoa tarvitse murehtia! Laukan jälkeen käveltiin taas rennosti. Yht äkkiä puistikosta ilmestyi irtokoira. Se jähmettyi niille sijoilleen ja tuijotti ihmeissään lähestyvää hevosletkaa. Koira heilautti pari kertaa häntäänsä ja säntäsi sitten takaisin pusikkoon, josta hetken kuluttua pilkisti myös kasvoiltaan punehtunut lenkkeilijä. Ennen tallille palaamista ratsastimme vielä hiukan ravia pehmeähköllä mökkitiellä. Hevoseni yllätti minut täysin, sillä se käyttäytyi kuin itse rauhallisuus! Laukkapätkä taisi viedä isoimmat voimat, joten nyt Liljakin malttoi vaan chillata ja nauttia menosta. Tallin pihassa hevosen selästä laskeuduttuani kiittelin vuolaasti niin Liljaa kuin maastoseuralaisianikin; oli ollut ihanan piristävä ja voimaannuttava kokemus, jolle toivoisin tietysti uusintaa!

    Jenny Mylläri & Jesper (735 sanaa)
    Päätimme ilmoittautua Lykkeligin järjestämälle vuonohevosten maastoretkelle, koska olin jo pitkään yrittänyt keksiä Jesperille jotain vaihtelua kotikulmien kiertämisen sijaan. Sopivassa kohdassa silmääni osunut mainos jätti idean itämään, enkä pian voinut vastustaa ajatusta isosta joukosta hauskannäköisiä pystytukkia. Olisi myös mielenkiintoista nähdä, minkälaisia poneja muilla oli. Toisaalta syvällä mieleni perukoilla murehdin sitä, että muut olisivat tietysti hirveän hienoja ja menestyneitä, ja me ainoa nukkavieru puskaratsukko. Matkaan lähdettiin mäen päältä tallin pihasta sumuisessa ja kosteassa syyssäässä. Puut alkoivat jo pukeutua syksyn väreihin, vaikka lehdistössä vihreyttä vielä viipyilikin. Ilma oli ihanan raikas. Johan koko vuosi oli odotettukin; syksy on lempivuodenaikani. Rakastan sitä kirkkaiden värien kontrastia harmaata taivasta vasten. Alun huoleni osoittautui täysin turhaksi, sillä sulauduimme Jesperin kanssa joukkoon hyvin. Viikinkiratsut tepastelivat tärkeinä eteenpäin hiekka kavioiden alla rahisten, eikä kenenkään maine tai mammona merkinnyt mitään. Poni tuntui virkeältä. Uudet maisemat ja uudet kaverit olivat selvästi piristäneet sitä. Taputin ruunani kaulaa tyytyväisenä siitä, että olimme lähteneet mukaan. Katselin edellä kulkevan tamman raidallista häntää, sumuisia puita ja vesipisaroita tienpientareen heinäkasveissa. Kun olimme kävelleet jonkin aikaa, letkan etummaisena ratsastava Uppe katsahti taaksepäin huikaten jotain raviin siirtymisestä. Ensimmäisten raviaskelien aikana ratsuni reipastui entisestään. Yleensä Jesperiä ei todellakaan tarvinnut jarrutella, mutta nyt se lähestulkoon villiintyi. Lyhensin hieman ohjaa, jotta sain ponin paremmin tuntumalle. Toiset ratsukot vaikuttivat ihan yhtä pirteiltä, ja riemukkaita nauruntyrskähdyksiä kuului meidän paikallemme, jonon hännille asti. Reippaassa ravissa matka taittui aivan huomaamatta. Kosteaa syysilmaa oli hyvä hengittää. Syksyn ruska alkoi olla parhaimmassa loistossaan. Kuinka kaunista kuolema voikaan olla, ajattelin, kun katselin tummuvia rankoja. Lehtiä satoi maahan. Niitä putoili tielle ja hevosten selkiin, ne rahisivat kypärässä ja jättivät jälkeensä märkiä länttejä ratsastushousujen polviin. Aurinko paistoi sumun läpi ensin kalpeana aavistuksena, mutta harmaan verhon hiljalleen haihtuessa maailma kirkastui. Peltoaukealla puimuri pui kypsää viljaa, jonka seassa kasvoi siellä täällä eri värisiä kukkia. Poneja ei valtava metallihökötys paljoa häirinnyt, vaan se ohitettiin tomerasti marssien. Puimurin kuljettaja pysäytti koneensa ja tervehti ohi purjehtivaa viljanväristä joukkoa. Vilkutimme tietysti takaisin. Jesper oli mitä mainioimmalla tuulella. Vihdoin tuli laukan aika. Edessä siinsi hyvin loiva mäki tasaisella hiekkapohjalla. Nostaessani laukkaa hevoseni ei taaskaan jäänyt odottelemaan, vaan otti pienen varaslähdön. Sen into tarttui itseenikin, enkä pidätellyt sitä, vaikka ehkä olisi pitänyt. Jono hajosi, kun kaikki sinkoilivat lakea kohti kukin tyylillään. Nousin kevyeeseen istuntaan, annoin Jesperille ohjaa sitä mukaa kun se tarvitsi ja sisimmässäni hihkuin riemusta. Näin reippaana päivänäänkään ruunani ei vetänyt vertoja nopeimmille, jotka kaahasivat jo kaukana edellä. Yritystä siltä ei kuitenkaan puuttunut. Tanner tömisi sen kavioiden alla, yhtäkkiä se oli tarujen kahdeksanjalkainen Sleipnir, joka kiiti kohti vuoren huippua. Tietä reunustavia mäntyjä ei enää erottanut toisistaan, ohi vilistävä maisema sekoittui vain vihreiksi ja ruskeiksi väreiksi. Sleipnirin päätä huimaavasta vauhdista huolimatta saavutimme mäen laen viimeisten joukossa. Taputin Jesperin kaulaa ja pörrötin sen harjaa; laukkamäki oli ollut piristävin juttu aikoihin! Muillakin oli ollut hauskaa. Kehuja ja hymyjä vaihdettiin, ponit pörisivät yhä tohkeissaan ja jonoa yritettiin muodostaa uudelleen. Laukan jälkeen käveltiin taas rennosti. Yht'äkkiä puistikosta ilmestyi irtokoira. Se jolkotteli tielle huolettoman näköisenä, eikä antanut kummastuneen ponilauman häiritä itseään. Muutama hurja viikinki oli vähällä menettää rohkeutensa, mutta Jesperiä ei koira olisi voinut vähempää kiinnostaa. Ruuna katseli maisemia omana rauhallisena itsenään, eikä tuntunut huomaavan mitään erityistä. Koira vilkaisi taakseen, näki jotain, ja katsoi parhaaksi jatkaa matkaansa tien toiselle puolelle. Samassa hetkessä eteemme könysi punatakkinen ja -kasvoinen nainen hihna kädessään. Tilanne oli vähintäänkin koominen, kun hengästynyt koiranomistaja huomasi seisovansa keskellä irokeesipäisiä, pöhiseviä kavioeläimiä. Hämmennykseltään nainen sai kuitenkin kysyttyä, olimmeko nähneet hänen pakoilevaa koiraansa, ja nyt jo hieman huvittuneina viittasimme karkurin kulkusuuntaan. Siitä matka jatkui rauhallisissa merkeissä. Vanha metsäautotien pohja oli mitä otollisin ratsastusreitti. Vain tien pinta rahisi kevyesti monien kavioiden tallatessa sitä. Jokunen poni pärskähteli silloin tällöin. Kaupungin kohina ei enää yltänyt metsään asti, ja kaikki hiljentyivät kuuntelemaan ympäröivää luontoa. Jostain kaukaa kuului kiivas, kimeä huuto: kry kry kry! Palokärki. Näin myös kauniinvärisen närhen liitävän huimaa vauhtia polkumme poikki. Ennen tallille palaamista ratsastimme vielä hiukan ravia pehmeähköllä mökkitiellä. Hevoseni yllätti minut täysin, sillä sellaista liitoravia ei turhan usein nähty! Pehmeästä pohjasta huolimatta Jesper viipotti menemään reippaammin kuin olin osannut ennakoida. Se oli tosiaankin riemuissaan, ja olin hyvilläni sen onnesta. Tunsin, kuinka se nautti olostaan. Ravi oli kevyttä ja matkaavoittavaa, sen tahdissa oli helppo keventää ja ihan olla vain. Poni ei osoittanut mitään väsymisen merkkejä vielä siinäkään vaiheessa, kun ensimmäiset tarhat ilmestyivät näköpiiriin. Tallin pihassa hevosen selästä laskeuduttuani olin tyytyväisempi kuin pitkään aikaan. Epäröinnistäni huolimatta oli ollut oikea päätös osallistua maastoreissulle. Jalustimia nostaessani Jesper teki tuttavuutta nuoremman ruunan kanssa. Molemmat kurkottelivat toisiaan kohti kaula pitkänä, ja uskaltauduin hymyilemään tuntemattoman ponin ratsastajalle.

    Melina & Urho (307 sanaa)
    Päätimme ilmoittautua Lykkeligin järjestämälle vuonohevosten maastoretkelle, koska kaipasin vaihtelua arkeen. Kuulin että Urhon kasvattaja ja emä olivat myös osallistumassa maastoon, joten samalla olisi kiva päästä taas näkemään ja vaihtamaan vähän kuulumisiakin. Ennen kaikkea olin hengähdystauon tarpeessa hektisestä tallinomistajan arjestani - ja mikä olisikaan mukavampi tapa rentoutua, kuin lähteä haistelemaan raikasta alkusyksyn ilmaa ihmis- ja hevosystävien kanssa. Matkaan lähdettiin mäen päältä tallin pihasta sumuisessa ja kosteassa syyssäässä. Maisema oli kaunis ja juuri tällaista raikkautta ja koleutta olin kesän helteiden jälkeen kaivannutkin. Urho venytteli kaulaansa ja näytti tyytyvän paikkaansa jonon hännillä. Tunsin, että tästä tulee kiva retki. Kun olimme kävelleet jonkin aikaa, letkan etummaisena ratsastava Uppe katsahti taaksepäin huikaten jotain raviin siirtymisestä. Ensimmäisten raviaskelien aikana ratsuni jo hieman valpastui ja otin ohjat paremmin tuntumalle. Nyt mennään, ajattelin. Syksyn ruska alkoi olla parhaimmassa loistossaan. Ihastelin oranssina ja punaisena hehkuvia puita, jotka tuntuivat ihan hohtavan usvaisen maiseman keskellä. Kuuntelin yksittäisen linnun laulua ja hiekan narsketta. Urho hörähti tyytyväisenä. Vihdoin tuli laukan aika. Edessä siinsi hyvin loiva mäki tasaisella hiekkapohjalla. Nostaessani laukkaa hevoseni hirnahti kimeästi ja heilautti vauhdikkaasti piiskan lailla viuhahtavaa häntäänsä. Urho kokosi itsensä ja ampaisi matkaan jo puolesta laukka-avusta, ja sain tosissani pidätellä sitä, jotta edellä olevaan ratsukkoon säilyi järkevä turvaväli. Urho nakkeli muutaman kerran niskojaan turhautuneena mutta rauhoittui pian, emmekä joutuneet vääntämään loppumatkasta pahemmin kättä vauhdin suhteen. Laukan jälkeen käveltiin taas rennosti. Yht äkkiä puistikosta ilmestyi irtokoira. Muutama hevonen edessämme kavahti koiraa, mutta koira ehti jo kadota takaisin pöheikköön, ennen kun Urho ehti noteerata sitä. Kohautin tyytyväisenä olkiani. Ennen tallille palaamista ratsastimme vielä hiukan ravia pehmeähköllä mökkitiellä. Hevoseni yllätti minut täysin, sillä Urho taisi olla omasta mielestään antanut kaikkensa. Niinpä sain muistutella sitä tiuhaan pohkeella, jotta emme jääneet muista jälkeen. Tallin pihassa hevosen selästä laskeuduttuani halasin Urhoa ja taputin sitä reippaasti kaulalle. Tämä retki teki tehtävänsä, sillä olin todella ladannut akkujani ja Urhokin kapusi päivän päätteeksi kiltisti kuljetusautoon kaikkensa antaneena.

    Sanna Jokinen & Torsti (248 sanaa)
    Päätimme ilmoittautua Lykkeligin järjestämälle vuonohevosten maastoretkelle, koska Hapero pakotti. Ja vielä Torstilla, joka ei varsinaisesti kyllä kuulunut suosikkiratsuihini. Ja maastoon, jossa Torsti on ihme höyrypää. Matkaan lähdettiin mäen päältä tallin pihasta sumuisessa ja kosteassa syyssäässä. Maisema oli toki rauhallinen, mutta Torsti ei. Orilla oli machoiluvaihe päällä, uhitteli jopa tammoille, kun ei tiennyt mihin suuntaan takakavioitaan ensimmäisenä tarjoaisi. Jäimme suosiolla jonon viimeiseksi. Kun olimme kävelleet jonkin aikaa, letkan etummaisena ratsastava Uppe katsahti taaksepäin huikaten jotain raviin siirtymisestä. Ensimmäisten raviaskelien aikana ratsuni sinkosi tuhannen auringon voimalla eteenpäin ja oli jyrätä edessä rauhallisesti ravaavan pystytukan. Kirosin mielessäni Haperoa ja pidättelin Torstia. Toivoin parasta. Syksyn ruska alkoi olla parhaimmassa loistossaan. Itse en kuitenkaan ehtinyt siitä juuri nauttia, kun keskityin pitämään Torstin töissä ja kuulolla. Vihdoin tuli laukan aika. Edessä siinsi hyvin loiva mäki tasaisella hiekkapohjalla. Nostaessani laukkaa hevoseni teki juuri sen, mitä olin koko reissun pelännyt. Torsti viihtyi ryhmämaastossa vain kärjessä, joten nyt laukan tultua se lähti täysin käsistä ja kiisi jonon ohi aiheuttaen sekasortoa. Hävetti. Laukan jälkeen käveltiin taas rennosti (tai ainakin tarkoitus olisi ollut). Yht äkkiä puistikosta ilmestyi irtokoira. Se sai valmiiksi pinkeän Torstin pysähtymään kuin seinään - lysähdin kaulalle, mutta onnistuin kampeamaan itseni takaisin satulaan ennen kuin tilanne eskaloitui. Piski poistui paikalta ihan yhtä nopeasti eivätkä hitaammat ratsut ehtineet edes huomata sitä. Ennen tallille palaamista ratsastimme vielä hiukan ravia pehmeähköllä mökkitiellä. Hevoseni yllätti minut täysin, sillä vihdoin se malttoi ravata. Ainakin hetkittäin. Tallin pihassa hevosen selästä laskeuduttuani päätin, etten lähde enää mihinkään, minkä Hapero väittää olevan "kiva ja rento reissu".

    Emilia Narrinen & Elvis (238 sanaa)
    Päätimme ilmoittautua Lykkeligin järjestämälle vuonohevosten maastoretkelle, koska Hengenvaarasta lähti mukaan kaksi muutakin hevosta ja autossa oli vielä tilaa. Pitää käyttää hyödyksi. Matkaan lähdettiin mäen päältä tallin pihasta sumuisessa ja kosteassa syyssäässä. Elvis oli pystytukkaporukassa kuin kotonaan ja asteli rennosti pitkin tien laitaa, esitteli parhaita puoliaan. Itse pääsin nauttimaan raikkaasta syysilmasta täysin rinnoin, eikä Lykkeligin lähimaisemissakaan vikaa ollut. Kun olimme kävelleet jonkin aikaa, letkan etummaisena ratsastava Uppe katsahti taaksepäin huikaten jotain raviin siirtymisestä. Ensimmäisten raviaskelien aikana ratsuni oli jopa vähän laiskanpulskea, olimme kai molemmat vaipuneet miellyttävään horrokseen syksyisen hiljaisuuden ja kavioiden kopseen keskellä. Syksyn ruska alkoi olla parhaimmassa loistossaan. Koivikko, jonka läpi ravasimme, oli jo aivan keltaisenaan ja osa lehdistä oli jo varissut maahan. Keltaiset ponit keltaisten lehtien keskellä. Valokuva-ainesta! Vihdoin tuli laukan aika. Edessä siinsi hyvin loiva mäki tasaisella hiekkapohjalla. Nostaessani laukkaa hevoseni alkoi jo heräillä ja innostui vähän lisäämään vauhtiakin. Elviksen kanssa oli ilo maastoilla, sillä vaikka sen kanssa menisi reippaasti, hidastaa se aina pyynnöstä. Laukan jälkeen käveltiin taas rennosti. Yht äkkiä puistikosta ilmestyi irtokoira. Se taisi mennä Elvikseltä ihan kokonaan ohi, enemmän ori kummasteli muiden hevosten reaktioita. Ennen tallille palaamista ratsastimme vielä hiukan ravia pehmeähköllä mökkitiellä. Hevoseni yllätti minut täysin, sillä se tuntui ontuvan toista etustaan vähän. Olin vähän huolissani ja jäin jonon perälle kävelemään. Tallin pihassa hevosen selästä laskeuduttuani selvisi, että Elviksellä oli vain jäänyt kivi kengän ja kavion väliin, kankesimme sen irti ja ori liikkui taas puhtaasi. Lähdemme kyllä ehdottomasti uudemman kerran tällaiselle reissulle!






    VIRTUAALITALLI / SIVUN JA LOMAKKEEN KUVAT © PAULIINA KONTINEN & AK (VAPAASTI KOPIOITAVAA)