Kaukomieli KTK-III, KRJ-I

Suomenhevosori, väriltään punarautias, säkäkorkeus 158cm
Syntynyt 07.04.2010     (ikääntyy epäsäännöllisesti), rekisterinumero VH13-018-0645
Maahantuonut Elisa ja omistaa Seljasaaren Kartano VRL-01811 & VRL-02116
Koulupainotteinen, tavoitetaso 5: Vaativa B

Aapo on herttainen ori, joka jostain syystä on toisinaan hieman eksyksissä. Se tarvitsee paljon käsittelijän tukea ja turvaa, mutta kaikin puolin tätä hevosta voisi kuvailla varovaiseksi ja vähään tyytyväksi oriksi, jolle riittää tuttu pihapiiri ja säännöllisesti rapsutteleva tuttu ihminen. Aapo saattaa joitakin arveluttaa omaperäisellä käytöksellään, eikä sen kanssa kaikki aivan täydellisti toimeen tulekaan. Ori on kuitenkin hirmu mukava hevonen, kunhan sitä käsitellään oikein.

Karsinassa Aapo on terhakka ja avoin. Se rakastaa rapsutuksia ja nauttii harjaamisestakin todella paljon. Se kuitenkin hermostuu, jos sen ympärillä häärää monta ihmistä tai jos tapahtumassa on jotai arjesta poikkeavaa. Oma tietty ihminen ja rauhalliset liikkeet, niistä se pitää. Oria ei välttämättä tarvitse sitoa kiinni harjatessa, mutta joskus se tuppaa viattomasti pyörimään ympäri ämpäri, joten kiinni laittaminen on suositeltavaa. Tällä hevosella on myös utelias puoli. Sen pitää kokoajan olla tietoinen ihmisen tekemisistä, ja etenkin sen täytyy nähdä, mitä sille tehdään. Harjat ja muut remeleet täytyy viedä sen nenän eteen, että se saa todeta niiden todella olevan niitä tuttuja juttuja. Varsinkin varustaessa on syytä toimia rauhassa, koska hätiköidyllä ja huolimattomalla varustamisella tuotat Aapolle vain suurta hämmennystä ja epävarmuutta. Taluttaessa Aapo ei yritä koskaan esimerkiksi karata, ei silloinkaan vaikka vastaan kävelisi tamma. Ori seuraa ja tottelee taluttajaansa oikein hyvätapaisesti, mikä onkin huojentavaa käsittelijän näkökulmasta.

Ratsastaessa ori on samanlainen epävarma itsensä, kuin muutenkin käsitellessä. Vaatii ratsastajalta selkeitä apuja ja rehellistä työskentelyä. Parhaimmillaan se liikkuu kevyesti ja nöyrästi, mutta pahimmillaan se ei osaa vastata kuskin apuihin, josta seuraa epävarmaa ja holtitonta menoa. Aapo ei siis ole aivan aloittelijoiden ratsu, mutta rauhallisen ja pehmeän ohjastuntuman osaava kuski saa Aaposta varmasti paljon irti. Hyppää ihan mukavasti, mutta liikkuu kyllä tasaisella paremmin. Ori ei kuitenkaan tee mitään ilmaiseksi, osasyynä epävarmuus. Tehokkaiden alkuverryyttelyjen ja saumattoman yhteistyön pohjilta on sen kanssa antoisaa mennä vaikka minkämoisia kiemuroita. Maastossa se on sitä rauhallisempi, mitä rennompi ratsastaja on. Herkkä ori varsinkin epätasaisessa maastossa, ja reagoi ratsastajan pienimpiinkin liikkeisiin.

Aapo on siis aika säpäkkä ja epävarma ori, mutta kuitenkin jollain tasolla oikein mukava ja kiltti hevonen, kunhan sen kanssa löytää yhteisen sävelen ja saa palaset loksahtamaan oikeille paikoilleen. © Elisa


i: Venemies
sh m 173cm
ii: Harmavalta sh trn 170cm iii: Aaton Hurmo sh trt 170cm
iie: Harmaa sh prn 166cm
ie: Tuulikki sh m 166cm iei: Virkaveli sh mrn 167cm
iee: Tuulen Sointu sh rt 164cm
e: Toivettu
sh mksrt 160cm
ei: Eri-Herveri sh vrt 164cm eii: Eri-Aston sh vrt 167cm
eie: Lanja sh rt 166cm
ee: Ikilumi sh trt 150cm eei: Otavan Valo sh trt 160cm
eee: Tuiretuinen sh mksrt 152cm

Jälkeläiset

01. sh-t Maanan Veilamo, syntynyt 22.05.2014 tammasta Vellamo Saavutukset: KTK-II
02. sh-t Seljasaaren Kanelivarpunen, syntynyt 19.06.2015 tammasta Ilo-Varpu Saavutukset: KRJ-I
03. sh-o Hupilan Vihtori, syntynyt 20.12.2015 tammasta Tiuran Wilhelmiina Saavutukset: VSN Champion, SV-I

Sukuselvitys vanhemmista

i. Venemies on pitkäjalkainen ja -kaulainen, niin sporttimallinen suomenhevonen kuin vain voi olla. Ori peri upean ulkomuotonsa isältään, kun taas näyttävät liikkeet ovat emän puolen lahjoja. Ainoa huono puoli Venemiehessä on sen luonne - vaikuttavat 173cm korkea ori on turhan kuumuva ja säpäkkä elikko, joka osaa olla rauhassa ja keskittyä tekemiseensä ainoastaan töissä ollessaan. Pahantahtoinen ori ei kuitenkaan missään tapauksessa ole, vaan hieman liian eloisa ja virtava kokoonsa nähden.

Venemies on syntynyt ja kasvanut koko tämänastisen elämänsä saman henkilön omistuksessa, muutamissa eri kotitalleissa kiertäneenä. Ori oli nopeasti oppiva nuori, joka ratsuttajalta palatessaan oli jo oikein kelvollinen ratsunalku. Omistajansa kanssa musta komistus nousi pikkuhiljaa aina vaativa B -tasoiseksi kouluratsuksi, johon orin näyttävä olemus ja liikkeet olivat omiaan. Venemies aloitti varsinaisen kilpauransa viisivuotiaana, aloittaen tietysti helpommista luokista, joissa ori sijoittui tai voitti lähes poikkeuksetta. Vasta vaativalle tasolle siirryttyään menestyksessä alkoi tulemaan vaihtelevuutta, vaikka siltikin Venemiehen sijoitusprosentti oli hienot 60%. Kymmenvuotiaana orin omistaja tarjosi ylpeydenaihettaan kantakirjattavaksi, jossa se palkittiinkin hyvällä II-palkinnolla.

Kantakirjauksen jälkeen Venemies alkoi saamaan runsaasti tammakyselyitä; upeasti liikkuva, upean näköinen ja vieläpä vähän erikoisemman värinen suomenhevosori ei ollut ihan mikään jokapäiväinen juttu. Venemies paljastui erinomaiseksi periyttäjäksi niin rakenteen, kuin liikkeidenkin osalta - suurin osa etenkin orijälkeläisistä on vähintään yhtä pitkäjalkaisia ja -kaulaisia kuin ori itse, ja askellajien kanssa sama juttu. Jälkeläisillä on todettu olevan erittäin hyvä, tahdikas ja lennokas laukka, kuten Venemiehellä itselläänkin. Ori sopi siis mainiosti vähän vaatimattomimmillekin tammoille ilman pelkoa, että varsa jäisi keskitason alapuolelle.

Tätä nykyä Venemies viettää rauhallisempaa siitosorin elämää, mutta aina välillä musta käy esiintymässä kouluaitojen sisäpuolella. Venemiehellä on tällä hetkellä jälkeläisiä hienot kolmekymmentä, johon kuuluu niin kouluradoilla kyntensä näyttäneitä taitureita, kuin vähän vaatimattomampiakin harrasteratsuja.

e. Toivettu myytiin kolmivuotiaana silmätikuksi yksityiselle henkilölle yksityishevoseksi harrastekäyttöön, kun tamma ei osoittanut minkäänlaisia kykyjä raviradoille; se oli laukkaherkkä ja jäi mielummin juoksemaan kavereiden viereen tai taakse, kuin meni ohitse. Maksanrautiaasta, 160cm korkeasta tammasta alkoi pikkuhiljaa kuoriutua varsinainen monitoimihevonen, kun sen omistaja alkoi kilpailemaan hevosensa kanssa niin kouluratsastuksessa, rataesteillä kuin kenttäkilpailuissakin. Toki helpoissa luokissa, mutta tämäkin johtui lähinnä omistajan päätöksestä - Toivetulla itsellään oli kapasiteettia vähän isompiinkin luokkiin, mutta omistajalla ei niinkään. Toivetulla oli myös sopivan tasainen ja helppo luonne pieniin luokkiin - se ei juurikaan kuumunut, vaan oli kaikin puolin tasainen ja varma ratsu. Niimpä kaksikko kilpaili rentoon tahtiin koulua helppo B -tason luokissa, esteitä metrin luokissa, ja kenttää tutustumisluokissa. Toivetulla oli matkaavoittava, lennokas laukka, mutta vaatimaton ravi ja käynti - se ei siis ollut mikään liikeihme, mutta helppoihin luokkiin sen liikkeet riittivät oikein hyvin.

Vaihtelevalla menestyksellä kilpailleen kaksikon yhteinen kisaura päättyi harmillisesti, kun Toivettu riekkui tarhassa toiseen etuseensa pahan jännevamman. 10-vuotiaana tamman muutaman vuoden kestänyt kisaura jäi siihen, ja Toivettu joutui pitkälle sairaslomalle parantelemaan jalkaansa. Sen omistajalla oli kuitenkin tarkat suunnitelmat hevosensa varalle tulevaisuuteen; vuoden sairaslomalla oltuaan Toivettu astutettiin upealla ratsuorilla, ja tamma jäi kertalaakista tiineeksi. Toisen vajaan vuoden jälkeen maksanrautias tamma varsoi kauniin punarautiaan orivarsan, joka kuitenkin päätyi pian myyntiin - omistaja halusi Toivetulle seuraajan, tammana. Niimpä tamma astutettiin uudestaan samaisella orilla, ja tällä kertaa syntyi toivottu tammavarsa. Toivetun omistaja oli tässä vaiheessa päättänyt hankkia pienen kotitallin omaan pihaansa, jossa Toivettu sai jatkaa siitostammana. Viisi varsaa saatuaan Toivettu jouduttiin kuitenkin lopettamaan, kun se rikkoi samaisesta jalasta jänteen uudestaan, tällä kertaa liian pahasti.

Tamma jätti jälkeensä kolme tamma- ja kaksi orivarsaa, joista lähes jokainen on osoittanut monipuolisia ratsun ominaisuuksia. Harmillisesti varsat perivät myös emältään rakenteellisista ominaisuuksista lähinnä ne häiritsevimmät piirteet; erittäin jyrkän lautasen, köyryn lanteen ja vennot vuohiset.

Sukuselvitys isovanhemmista

ii. Harmavalta oli ulkonäöltään hyvin vaikuttava, raamikas mutta kevyt ja erinomaisen ratsutyypin omaava ori. Kauniin sävyinen tummanruunikko oli tarkkaan suunniteltu tuotos menestyneistä ratsuvanhemmista, ja orista itsestään kuoriutuikin mallikas yleishevonen. Turhankin kevyen rungon omaava Harmavalta kiersi ahkerasti varsa- ja rotunäyttelyissä, jossa se sai jaloistaan paljon kiitosta ja hyvin ansaittuja yhdeksikköjä arvostelupapereihin.

Luonteeltaan Harmavalta oli suomenhevoseksi kovin reaktiivinen ja säpäkkä tapaus, joka ei tosin omistajaa tai kasvattajaa haitannut; tulevalle kilparatsulle luonne oli omiaan. Riittävällä kurinpidolla ja selkeillä rajoilla ruunikosta kasvoi kuitenkin varsin selväpäinen hevonen, jonka kiihkeä luonne tuli esiin kilparadoilla - juuri siellä, missä pitikin. Harmavallan laukka oli lennokas ja tahdikas, sillä oli nopea ja terävä hyppytekniikka, eikä sen ratsastettavuudessakaan ollut moitittavaa. Ori kiersikin reippaaseen tahtiin niin este- kuin kouluradoilla niittämässä mainetta omistajansa kanssa, useimmiten sijoittuen, ja toisinaan myös voittaen.

12-vuotiaana Harmavalta oli jo kokenut vaativa B -tason koulu- ja 100cm estekonkari, jolloin sen omistaja päätti tarjota upeaa oriaan kantakirjattavaksi. Harmavalta pääsi kantakirjaan II-palkinnolla, jonka jälkeen ori keskittyi kesän siitosorin hommiin ja piti taukoa kilpakentiltä. Valitettavasti Harmavalta ei kuitenkaan ehtinyt astua kuutta tammaa enempää, kun se sai pahan suolenkiertymän, joka vaatikin upean ruunikon hengen. Kuudesta tammasta loppujen lopuksi neljä tammaa varsoivat, kaksi ori- ja kaksi tammavarsaa. Kaikki neljä jälkeläistä perivät isältään raamikkaan mutta kevyen ulkomuodon, mutta isän hyvät käyttöominaisuudet jäivät harmillisesti geeniarvonnasta pois.

ie. Tuulikki on leppoisa ja kiltti tamma, joka on toiminut koko tähänastisen elämänsä tuntihevosena. Musta suomenhevostamma on keskinkertaisesta juoksijasuvusta, mutta koska Tuulikki itse sai suoritettua hyväksytyn koelähdön vasta neljännellä yrittämällä laukkaherkkyytensä vuoksi, myytiin se pienimuotoisesti suomenhevosia kasvattavaan ratsastuskouluun ratsukoulutukseen ja myöhemmin tuntikäyttöön. Siellä Tuulikille muodostui vuosien saatossa vankka fanikerho, sillä tamma oli monen tuntilaisen ensimmäinen ratsastuskokemus, ja erittäin hyvä sellainen. Herttaisen luonteensa lisäksi ratsastajia ihastutti Tuulikin tasaiset ja pehmeät askellajit, joissa oli helppo opetella oikeanlaista istuntaa. Rakenneihme tämä tamma ei ollut; sillä oli pitkä, pyöreä runko ja tavattoman leveä sellainen, lyhyehkö paksunpuoleinen kaula, ja jaloissakin vennot vuohiset ja käyrähköt kintereet. Tästä huolimatta Tuulikki teki pitkän ja menestyksekkään uran tuntihevosena, jonka aikana se pääsi myös kilpailemaan pienissä luokissa talli- ja seurakisoissa. Työuransa välissä 166cm korkea tamma astutettiin muutamaan otteeseen, ja 15-vuotiaana Tuulikki olikin varsonut kaksi kaunista tammavarsaa ja yhden orivarsan. Ensimmäiset ori- ja tammavarsat myytiin, mutta viimeisin varsa jätettiin ratsastuskoululle kasvamaan ja jatkamaan emänsä jalanjäljissä.

Tänä päivänä 24-vuotias Tuulikki on seitsemän varsan emä, ja nykyään tamma viettää hyvin ansaittuja eläkepäiviä samaisella ratsastuskoululla satunnaisia, kevyitä tunteja tehden. Tuulikin varsat ovat perineet emältään kiltin ja rauhallisen luonteen, sekä harmillisen vahvasti tamman pitkää runkoa, vaikka tätä piirrettä yritettiinkin välttää käyttämällä korrektirunkoisimpia oreja.

ei. Eri-Herveri oli kovan luokan juoksijaori, joka oli luonteeltaan erittäin kilpailutahtoinen ja ehkä jopa rajukin. Vaaleanrautias ori oli varsasta asti osoittanut kovaa taisteluntahtoa ja tulista luonnetta, jota ei pidetty kovin hyvänä piirteenä suomenhevoselle. Tämä seikka kuitenkin unohtui, kun Eri-Herveri pääsi radoille näyttämään juoksijanlahjansa - 164cm korkea, virtaviivaisen ja kevyen rungon ja muutenkin varsin ravurityyppisen rakenteen omaava ori napsi voittoja jo ensimmäisistä lähdöistä lähtien. Kuusivuotiaana orin voittoprosentti oli hienot 47%, jolloin tapahtui uran päättänyt onnettomuus - toinen valjakko kaatui Eri-Herverin edessä autolähdössä, joka aiheutti orin itsenkin kaatumisen kärryineen päivineen. Rautias mursi etujalkansa pahasti, joka pakotti hevosen koppihoitoon pariksi kuukaudeksi. Jalan hieman parannuttua Eri-Herverin omistaja päätti astuttaa muutaman oman tammansa orilla, sillä Herverin itsensä tulevaisuus ei näyttänyt kovin valoisalta - se ei tulisi enää kilpailukuntoiseksi jalkansa puolesta, ja puoli vuotta sairaslomalla oltuaan orilla alkoi mennä kuppi nurin. Kilpailemista ja juoksemista henkeen ja vereen rakastava hevonen ei sopinut oloneuvokseksi, joten Eri-Herveri päätettiin lopettaa vajaan vuoden jälkeen loukkaantumisestaan. Tätä ennen rautias raviori oli omistajansa onneksi saanut runsaasti kyselyitä tammanomistajilta, vaikkei oria oltukaan ehditty kirjaamaan - niimpä Eri-Herveristä lähetettiin siirtospermaa useille tammanomistajille.

Loppujen lopuksi Eri-Herveriläisiä syntyi 15 kappaletta, joista kahdeksan on oreja, ja seitsemän tammoja. Valitettavasti ori ei osoittautunut juuri minkäänlaiseksi periyttäjäksi; ainoa piirre, joka siirtyi eteenpäin ja sekin vain orivarsoille, oli Herverin taisteluntahtoinen ja hankalanpuoleinen luonne. Muutama varsoista on pärjännyt ihan kelvollisesti raviradallakin, mutta suurin osa on ollut kaikin tavoin keskinkertaisia käyttöhevosia, niin käyttö- kuin rakenneominaisuuksiltaankin.

ee. Ikilumi päätyi kasvattajaltaan seitsemänvuotiaana pienelle suomenhevoskasvattajalle, joka ihastui tamman kauniiseen tummanrautiaaseen väriin, sekä uteliaaseen ja lempeään luonteeseen. Ikilumi ei ollut kovin hääppöinen ratsu tai ravuri, sen hyvin maahansidotut ja vaatimattomat liikkeet sallivat tamman koulutustasoksi vain helpon B:n, esteillä rautias oli hidas eikä kovin tarkka, ja ravuriksi siltä ei löytynyt riittävästi kilpailuviettiä. Sen sijaan Ikilumi oli kaunis kuin kukka, se oli rakenteeltaan erittäin sopusuhtainen, melko hyvän ratsutyypin omaava hevonen. Tammaleima oli erinomainen, runko oli vankka eikä liian pitkä, hyvän mallinen kaula, ja jalka-asennoistakin Ikilumelle annettiin pelkkiä yhdeksikköjä. Vaikka Ikilumi ei käyttöominaisuuksiltaan ollut kummoinen, ihastui sen ostanut suomenhevoskasvattaja luonteen lisäksi hurmaavaan ulkonäköön. Näin ollen Ikilumi pääsi viettämään rauhallista siitostamman elämää. Ikilumi osoittautui loistavaksi emätammaksi; sen rauhallinen ja kiltti luonne ei muuttunut tippaakaan, vaikka sillä oli varsa alla, ja kaiken lisäksi tamma myös tiinehtyi lähes aina ensimmäisellä yrityksellä. Seitsemän varsaa saatuaan, 15-vuotiaana, Ikilumi menehtyi viimeisen varsan synnytyksen aiheuttamiin komplikaatioihin. Kaikeksi onneksi itse varsa kuitenkin selviytyi, ja se jäikin kasvattajalleen, muiden päädyttyä myyntiin.

Ikilumi oli itse vain 150cm korkea, eivätkä sen jälkeläisetkään kasvaneet montaa senttiä suuremmiksi, vaikka isä olisikin ollut korkeampi. Ikilumi periytti myös rakennettaan turhan vaihtelevasti; osa varsoista ovat I-palkintoja napsineita varsanäyttelytähtiä, kun taas pari jälkeläisistä perivät enemmän isiltään huonompia piirteitä. Luonteeltaan Ikilumen varsat olivat pitkälti yhtä tasaisia ja rauhallisia kuin emänsä, ja pari tamman varsoista päätyikin ratsastuskouluihin opetushevosiksi varmuutensa ansiosta.

Sukuselvityksestä kiitos dookielle!

KRJ-Cupit:
31.07.2014 - KK Bailador - Helppo C - 11/259

Näyttelyt:
22.02.2014 VRKK, SW4 40p.
25.08.2014 Moondance, RCH 10p.

Ominaisuuspisteet:
Hyppykapasiteetti ja rohkeus 0.00
Nopeus ja kestävyys 0.00
Kuuliaisuus ja luonne 1114.49
Tahti ja irtonaisuus 1340.91
Tarkkuus ja ketteryys 0.00
Kouluratsastuksessa 2455.4 op. (tasolla 6)

Päiväkirjamerkintä 13.09.2015

Päivä oli ollut kaikinpuolin kauhea. Auto hajosi kauppareissulle, kukkaro jäi kauppaan ja sain kipeän näykkäisyn ärtyisältä tammalta käsivarteeni. Olin siis hieman tuohtuneessa mielentilassa kun palasin kukkaronhakureissulta takaisin tallille. Aapo oli karsinassa ja tutkaili touhujani käytävällä. Silitin sen päätä kun ori niin kutsuvasti itseään siinä tyrkytti. Päätin hakea harjalootan ja rentouttaa paitsi itseäni, myös oria. Aapo on sellainen hevonen, joka vaatii niin paljon keskittymistä, että isoimmatkin murheet varmasti unohtuvat. Sen olin huomannut nimittäin ennenkin! Aloitin perinpohjaisen puunauksen orin kuunnellessani murheitani ja päivän tapahtumia. Se seisoi liikkumatta katsastaen välillä puuhiani. Tunsin rentoutuvani ja ajatusten siirtyvän huomattavasti positiivisempaan suuntaan. Aapo aistii nopeasti negatiiviset vibat ja piti huolen siitä, että mielialani ei laskenut turhan matalalle. Niinkin pieni asia, kuin tunti Aapon karsinassa sai ihmeitä aikaan ja lähdin tekemään loppupäivän tallitöitä erinomaisella tuulella.

Päiväkirjamerkintä 25.10.2015

Aurinko soi itseään meille aamupäivästä kun talutin Aapoa tarhasta karsinaan. Lokakuu oli ollut leuto kaikin puolin. Ei juurikaan sateita, mutta ei pakkastakaan. Pelkkää tuulta, aurinkoa ja upea syysluonto. Minulle se ainakin passasi oikein hyvin, sillä kenttä oli edelleen pohjaltaan erinomaisessa kunnossa. Ainakin suurimman osan viikosta. Tänään halusin lähteä tekemään palauttavaa jumppaa Aapon kanssa eilisen armottoman koulutreenin jäljiltä.

Kentällä huomasin nopeasti Aapon olevan kankea oikeaan kierrokseen. Asetus oli väkinäinen, eikä takapää tullut työntekoon mukaan. Se vastusteli apuja ja kulki kuin rautakanki. Jatkoin lämmittelyä yksinkertaisilla, mutta tehokkailla harjoituksilla. Paljon erikokoisia ympyröitä ja siirtymisiä sekä suunnanvaihdoksia. Huomautin itseäni vähän väliä myös ulkoavuista, jotta Aapo ei vain väistäisi altani pois. Se oli avuksi, sillä sain Aapon hyvin ohjan ja pohkeen väliin. Takapää oli aktiivinen ja hevonen edestä suhteellisen rento. Usein meillä oli ongelmana se, että Aapo oli kovin etupainoinen, mutta tänään se nosti itsensä pyöreäksi yllättävän helposti. Aapo kannatteli itseään ja ravasi isolla askeleella peräänannossa. Hykertelin tyytyväisenä, koska tiesin miten hienolta ori näytti. Harmi, ettei kentällä ole peilejä joilla olisin asian voinut itselleni todistaa.

Loppuravit menimme pitkällä ohjalla ja isoa uraa pitkin tehden pääty-ympyröitä. Aapo pärskähteli ja heilutteli päätään tyytyväisenä. Palauttava ja jumppaava treeni oli tehnyt hyvää paitsi kropalle, myös mielentilalle. Aapo oli mukava hoitokaveri koko loppupäivän.

Päiväkirjamerkintä 01.11.2015

Aapo kuului illan viimeisiin ratsastettaviin. Treenimme meni kaikin puolin hyvin, vaikka olimme kumpikin aika väsyneitä. En lähtenyt treenaamaan oria täydellä teholla, vaan lähinnä kevyttä jumppaa, sillä viikko on sisältänyt muutaman aika rankan koulutreenin. Iltaa vasten tuuli alkoi nousta ja loppuravien aikana sade suorastaan hakkasi maneesin kattoa. Onneksi olin ehtinyt jo ratsastaa Aapon todella rennoksi ja vetreäksi, vaikka hieman keräsinkin ohjaa kun ori jännittyi ajoittain. Kun menimme ulos, en nähnyt kovinkaan pitkälle pimeällä sateella. Tallin oven yläpuolella oleva valo oli kuitenkin merkkinä siitä, mihin suuntaan juosta. Minä juoksin ja Aapo ravasi perässä itsekin hieman tympääntyneenä säähän. Ovella Aapo löi täyden jarrun pohjaan.

Olimme jo kumpikin läpimärkiä ja murehdin kovasti myös satulan vointia, vaikka suojus paikallaan olikin. Siksi hieman jo hermostuin orille kun se ei hievahtanutkaan paikaltaan. Aapon hengitys rohisi ja se tuijotti oven taakse kaula ja vartalo kaarella. Jossain vaiheessa ymmärsin, että hevonen on siinä kunnossa että voi hetkenä minä hyvänsä pingota matkoihinsa. Kurkistin oven taakse mikä tuo pelottava elementti on, mitä Aapo ei voi ohittaa - ja se oli varjo. Sen oma varjo jonka voimakas ja pitkälle valaiseva halogeeni ja tallista tulviva valo saivat aikaiseksi. Asetuin hevosen ja sen varjon väliin ja sain Aapon maaniteltua talliin. Se menikin sisään aika rytinällä, niin että jäin itse taka-alalle. Tallissa Aapo kuitenkin rauhoittui omaksi itsekseen ja taisi olla hieman häpeissään millaisesta asiasta nostikaan metelin.